Eilen aamulla Meea päätti viiden jälkeen, että nyt on sopiva hetki herätä, naureskella, jutella ja touhuta. Niin ja tietysti myös herättää äiti. Ei ketuttanut niin kovin ku ois voinu, koska kello oli 6.15 soimassa joka tapauksessa, koska oltiin lähdössä ulkomaan matkalle (n. 150km autolla Haaparannalle :P). Mutta tänä aamuna kun ois saanu nukkua just niin pitkään kun huvittaa ja neiti päätti aloittaa samat toimet kuin edellisenä aamuna, mutta lisäten hieman extremeä joukkoon sillä kello näytti 4:21 oli äiti ehdottoman varma siitä että näin ei voi jatkua.
Nyt on lapsi traumatisoitu koko loppu iäkseen. En ottanut syliin, en jutellut takaisin, pidin kättä ja harsoa vuoroin silmillä ja lopulta meni neidillä hermo niin pahasti, että lopputuloksena oli puolen tunnin huuto-konsertti, josta onneksi seurasi äidin toivoma happy ending. Meea nukahti.
En antanut tissiä, enkä juuri sympatioitakaan tälle aamuvirkulle ja nyt joku astetta fiksumpi näkee punaista, koska onhan nyt Meealla vähintään koko lapsuus pilalla.
Unta riitti sitten meillä kummallakin melkein yhdeksään. Iloinen yllätys aamulla oli, ettei se kuollutkaan nälkään, vaikka aamuyön ulvominen kovasti antoi sellaisen vaikutelman.
Hyvin yönsä nukkuneen lapsen unikoulu yö nro.1 siis takana. :D
Ja joo tiedostan, että huonosti nukutut yöt todennäköisesti johtuvat hampaista ja liikkumaan opettelusta yms, jota pitäisi ymmärtää. Mutta.. Noo sanotaanko vaan, että tämä mamma arvostaa yöuniaan sen verran paljon, että aamuyön traumoista selvitään vähemmällä määrällä psykiatrin istuntoja kuin kärttyisestä äidistä koko päivän.
On kai tämä äiti myös jotain tehnyt oikein. Oli kyllä taas niin ihaileva ja ylpeä olotila, kun Joona valitsi pleikkarin ja lastenohjelmien (johon olin jo luva antanut) sijaan ulos lähdön, kun kaverit tulivat pyytämään. Ovikello "plimplom" ja oven raosta kajahtaa kuorona "Alakkoo nää meitä?" (tottuukohan tähän Oulun murteeseen ikinä??). On se vaan niin ihanaa kun lapsella on paljon kavereita ja vieläpä ihan omassa pihassa. Kaikki nyt ei ihan ole niitä äidin suosikkeja, mutta kaipa siihenkin on pakko tottua, ettei äiti voi lapsensa kavereita ikuisuutta valita. Yritän panostaa lapsen kasvattamiseen siinä määrin, että hän oppisi tekemään oikeita valintoja muutenkin kuin tv:n ja ulkoleikkien välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti